Joku alkustoori.

Hei. Olen Janedoeh. Oikeaa nimeä en kerro, halusit tai et. Minulla on kaksi persoonallisuutta. Tai ainakin uskon näin.

Toinen on iloinen 20-vuotias joka leikkii kaiken olevan hyvin. Asuu koiransa kanssa ja käy töissä. Omistaa itse asiassa ystäviä. Paljonkin. Elää ihan kivaa elämää. Tapailee poikaa, jolle valehtelee kokoajan.
Tämä toinen onkin sitten hankalampi. Hän ei pidä itsestään ollenkaan. Kutsuu itseään läskiksi jatkuvasti. Masentuu usein vain ajatellessaan asioita. Miettii jatkuvalla syötöllä oksentamista, kuinka siitä tulisi parempi olo. Jotenkin saa kuitenkin pidäteltyä itseään muistaen mitä sillon joskus siitä kävi.

Kyllä, minulla on ollut bulimia. Ei tosin niin paha että sairaalaan olisin joutunut, mutta bulimia kuitenkin. Se kesti 4 kuukautta, kunnes hyvä ystäväni sanoi että kertoo mun vanhemmille jos en lopeta. Lopetin siihen sen oksentamisen. Mutta ajatukset eivät ikinä kadonneet. Kamppailen niiden kanssa nykypäivänäkin aina kun on vaikeata. Voisin sanoa, että joudun kamppailemaan liian usein. Välillä tuntuu etten jaksa. Että mitä järkeä tässä kaikessa on jos joutuu vaan kamppailemaan, menenkö oksentamaan vaiko en?